Vastuullisuusihmisten parissa vastuullisuusraportointi ja avoimuus hankalistakin asioista on, jos nyt ei aivan itsestään selvää, niin ainakin varsin yleistä. Harva suuremmin yllättyy, jos yritys kertoo raportissaan, että nyt ei hommat menneet ihan niin kuin oli tarkoitus. Tässä omassa vastuullisuuskuplassa helposti näkö hieman sumenee, ja etenkin kuplan läpi näkyy huonosti.
Naputtelen parhaillaan esikoisteostani siitä, miten tehdään kiinnostavaa vastuullisuusraportointia. Luetutan tekstiä henkilöillä, jotka eivät tiedä vastuullisuudesta tai siitä raportoimisesta mitään. Ensisijainen tarkoitus on toki testata toimiiko käsikirja niin kuin toivon, eli antaako se eväitä hyvän raportin tekemiseen (myös ensikertalaiselle). Toinen tarkoitus on testata ajatuksia, onko niissä mitään järkeä kuplan ulkopuoleisille.
Yllättävin kommentti minkä eilen sain, puuttuvien pilkkujen lisäksi, oli kommentoijan aito hämmästys GRI:n tunnusluvuista: kertooko yritykset oikeesti tämmöisiä asioita julkisesti?! Eikö näissä vedota salassapitoon, tai piilotella asiaa ihan jo järkisyistäkin! Kuka haluaa kertoa kaikelle kansalle munanneensa, saaneensa sakkoja, epäonnistuneensa tavoitteissaan?
Ja vielä suurempi hämmästys oli, kun vakuuttelin, että kyllä näin tehdään. Rikkomusten, tapaturmien, sanktioiden sekä saavuttamatta jääneiden tavoitteiden raportointi on ihan tavallista, ja niiden avoimesta kertomisesta on usein jopa enemmän positiivisia seurauksia kuin suurta häpeää.
Kysyin kommentaattorilta, onko hän koskaan lukenut yhtään vastuuraporttia. No ei tietenkään.
Vasta tässä vaiheessa oivalsin itsekin jotain. Vastuuraporttien sisällöllä ja avoimuudella voi oikeasti edelleen yllättää! Ja eniten yllättyvien ryhmä ei suinkaan ole nykyinen lukijakunta, vaan nimenomaan kaikki he, jotka eivät lue raportteja. Todennäköisesti he eivät lue jatkossakaan, ja siksi yritysten pitääkin pumpata ja vyöryttää näitä yllättäviä (ja usein myös tosi kiinnostavia!) tietoja näiden ihmisten tietoisuuteen muita kanavia käyttäen.
Vastuuraportin sisältöä ei siis missään nimessä pidä kahlita raportin kansiin, ja haudata sitä kiireesti nettisivujen syvyyksiin julkaisun jälkeen. Raportista pitää poimia ja palastella herkullisia tietoja, asetella niitä pitkin vuotta hopeavadille, ja kiikuttaa näitä tietoja ja tarinoita myös uusien lukijoiden nenän eteen. Mikäli tieto ei välity lukijalle, kaikki sen keräämiseen, analysoimiseen, kirjoittamiseen, muokkaamiseen, oikolukemiseen, taittamiseen ja julkaisemiseen käytetty vaiva menee hukkaan. Tähän kaikkeen valmistelevaan vaivannäköön kannattaa siis lisätä viimeinen vaihe: tarjoilu.
Millaisia herkkupaloja sinä aiot syksyllä tarjoilla?
Miksi viestintä, oli se sitten yritysvastuuraportointia tai lumivyöryennusteita, välillä tökkii? Miksi viesti ei mene perille?
Yksi tärkeimmistä syistä miksi itse jätän tekstit lukematta loppuun asti on se että kirjoittaja on kirjoittanut tekstin itseään, ei minua varten. Viestintä, etenkin kirjallinen viestintä, on aina epäonnistunut, mikäli vastaanottaja ei ymmärrä lukemaansa. Joko teksti on kirjoitettu niin kankeasti ja mekaanisesti ohjekirjan mukaan, ettei sitä jaksa lukea. Tai niin epäselvästi, tai hankalilla termeillä, ettei siitä ymmärrä tärkeintä pointtia. Tai niin kiinnostavasti ja lukijan kannalta hyödyllisellä tavalla, että tekstin aivan ahmii!
Jokaisen viestintää tekevän tulisikin tunnistaa vastaanottajan tarpeet, sekä ennen kaikkea se mikä oli se tärkein asia jonka haluaa vastaanottajan ymmärtävän viestistä. Vastuullisuusraportoinnissa on tapana kipata vastaanottajan syliin kaikki mahdollinen data ja huikata perään: ”tulkitse siitä!”. Lumivyöryennusteissa taas helposti jäädään kiinni kankeisiin lausuntomalleihin, jotka ennusteen antaja ymmärtää – mutta vastaanottajalta saattaa mennä tärkein kohta ennusteesta täysin ohi, sillä se pitäisi osata tulkita ennusteesta.
Viestin viejän onkin syytä tulkita asiat vastaanottajan puolesta. Lisäksi viestinviejän täytyy suodattaa, eli miettiä mikä tieto ylipäätään on relevanttia ja kiinnostavaa vastaanottajalle. Usein yritysten sisällä kerättävä data tuntuu siltä maailman tärkeimmältä, ja mielellään tungetaan raportti täyteen käppyrää ja pylvästä toisensa perään. Lukijan kannalta tämä vyörytys voi peittää alleen sen ydinviestin, minkä hän haluaisi raportista saada.
Viestintä pitää aina tehdä vastaanottajan lähtökohdista, ei kirjoittajan omista. Millaista viestintää sinä olit ajatellut seuraavaksi tehdä? 🙂
Mitä mitä! Juuri kun ymmärsimme ympäristöjalanjälkien merkityksen, kylillä puhutaankin kädenjäljestä. Mistäs tässä on kyse – ja miten kädet ja jalat eroavat toisistaan?
Vahvana vallinnut jalanjälki-laskenta perustuu ajatukseen, että lähes kaikesta toiminnasta aiheutuu jonkinlaisia negatiivisia, haitallisia vaikutuksia. Jalanjäljellä siis mitataan ympäristölle koituvaa vahinkoa, kuormitusta, haittoja ja epätoivottuja muutoksia. Ja vastuullinen yritys on tietenkin pyrkinyt pienentämään ja ehkäisemään näitä.
Jalanjäljellä on mitattu miten isoilla saappailla me täällä tallotaan ja millainen jälki siitä jää.
Kaiken negatiivisuuden ja ympäristökatastrofien keskellä onkin virkistävää huomata, että yritykset ja toimijat pystyvät (totta tosiaan!) aikaansaamaan myös positiivisia ja haluttuja vaikutuksia. Jonkinlainen ongelma on tähän asti ollut se, miten saavutettuja hyötyjä voisi esitellä suurelle yleisölle – pelkät hieman pienemmät hiilijalanjäljet eivät sinänsä ole erityisen kiinnostavia. Tässä asiassa voikin nyt hyödyntää kädenjälkeä.
Kädenjälki-ajattelussa jätetäänkin syyttely sikseen ja pyritään ennen kaikkea tuottamaan toivottuja, positiivisia vaikutuksia ympäristöön, ihmisiin ja yhteiskuntaan. Kädenjäljellä mitataan miten resursseja käytetään vähemmän tuhlaillen, lisätään hyvinvointia, annetaan mahdollisuuksia niille jotka ovat heikoissa asemissa, autetaan ja vinkataan naapureita ottamaan käyttöön uusia toimintatapoja, kehitetään entistä parempia tuotteita, joista aiheutuu vähemmän kuormitusta ja niin edelleen.
Kädenjälki suurenee mitä enemmän jaat tietoa ja hyviä vinkkejä muille.
Käsi kädessä kuljemme..
Jalan- ja kädenjälkeä pohtiessa on mielenkiintoista huomata, että näiden kahden merkittävin ero ei kuitenkaan ole mittareissa tai detaljeissa, vaan tunteessa, jonka ne synnyttävät.
Kuten mainittua, jalanjälki ajattelussa vallitsee vahva negatiivinen ja syyttelevä vire. Eli mitataan miten paljon vahinkoa ollaankaan saatu aikaan. Teit niin tai näin, niin aina jälki jää. Ja kuten tiedetään, syyttely harvoin johtaa innostuneeseen ilmapiiriin, saati kannustaa ja inspiroi osallistumaan.
Kädenjälki-ajattelussa halutaankin negatiivisten asioiden mittailun sijaan olla osa ratkaisua ja auttaa muita: me löydetään tähän parempi tapa toimia, me selvitään tästä! Ja jos on kerran auttanut kadulla kaatunutta pappaa tai pulassa olevaa työkaveria, on varmasti huomannut että auttamisesta ja hyvän tekemisestä jää älyttömän vahva positiivinen olo myös itselle. Se inspiroi ja sitä tekee mielellään lisää.
Tämän vuoksi kädenjälki-ajattelun avulla voidaan saada huimia juttuja aikaan, kun maailman pelastamiseen suhtaudutaankin katastrofin äärellä kauhistelun sijaan niin, että nyt jos koskaan on mahdollisuuksia tehdä hyvää ja ratkaista tää peli meille. Ja jopa firmat – joita aiemmin syyteltiin kaiken pilaamisesta – voidaan nähdä avainpelaajina, jotka kehittävät uusia keinoja, parempia tuotteita ja tehokkaampia ratkaisuja.
Puhutaanpa sitten asiaa!
No miten tämä kädenjälki ja hyvän tekeminen sitten käytännössä toteutetaan – ja mitataan?
Malleja on monia ja mittaristotkin vielä työn alla, mutta yksi melko suoraviivainen tapa asian hahmottamiseen on herra Norrisin kehittelemä kolmiportainen malli:
Mittaa ja vähennä. Eli tunnista nykyinen kuorma ja pienennä sitä.
Auta muita! Eli jaa hyviä ideoita, auta, tue, neuvo, kannusta muitakin pienentämään kuormitustaan
Tee käytännön tekoja. Eli ala ennalta ehkäistä haittoja ja korjata jo tehtyjä vahinkoja.
Kädenjäljen laskenta on sinänsä melko simppeliä, jos mitataan vain hiilijäljen kokoa. Mutta vaikutuksia on tietenkin paljon muitakin, jolloin laskenta ja arviointitapa ja niiden keskinäinen vertailu meneekin jo vähän mutkikkaammaksi.
En kuitenkaan näkisi hankalaa laskentaa syynä siihen, etteikö jo kannattaisi ryhtyä toimeen. Jospa siis jo heti tänään syyteltäisiin toisiamme vähemmän ja ryhdytään tekemään yhdessä asioita, joiden avulla me selvitään tästä!
Oletko kuullut tarinan naisista, jotka perustivat puolessa vuodessa Suomen kilteimmän sähköyhtiön? Ai et, no tässä se tarina kerrotaan!
Energiayhtiöt ovat jo pitkään olleet tapetilla yritysvastuuseen liittyvien kysymysten ansiosta. Julkistakin keskustelua käydään yhtiöiden päätöksistä, onko hiilikasa pääkaupungin paraatipaikalla tätä aikaa ja maksettiinko johtajille riittävän paljon liksaa. Tai ovatko turvetuotannon ympäristövaikutukset todellisia vai liioiteltuja.
Vaikka energiayhtiöt ovat kriittisessä roolissa ihan jokaisen kansalaisen arjessa, energiayhtiöitä pidetään usein melko etäisinä arjesta ja kuluttajabisneksen ytimestä. Tämä lähestyminen heijastuu myös energiayhtiöiden vastuullisuusviestinnässä. Energiankuluttajien, eli asiakkaiden, suuntaan riittää luotettava energiantoimitus, ilman katkoksia. Eli varsinaisesti asiakkaan iholla ei olla, eikä siitä viestitä kuin kriisitilanteissa. Esimerkiksi Fortum juhli jokin aika sitten nimityksestään parhaimpien pohjoismaisten yritysten joukkoon ilmastotiedon raportoinnissa. Hieno homma. Mutta onko tämä sitä, mitä asiakkaat toivovat?
Virkistävä ja positiivisestikin yllättävä poikkeus sähköyhtiöiden insinöörimäisessä maailmassa sekä lähestymisessä kuluttajaa kohtaan on jyväskyläläinen Suomen kiltein sähköyhtiöIlovirta. On hypättävä Ainon selkään ja poljettava Vaajakosken kuohujen rannalle Naissaaren kahvihuoneelle, jossa tapaan Ilovirran primus motorin ja liiketoimintapäällikön Annukka Toivasen.
– Moi Annukka, mikä ihmeen juttu tämä Ilovirta oikein on?
Slushista kotimatkalla oleva Annukka pursuaa ideaa ja tarmoa. Ja juuri Annukan ideasta ja tarmosta koko Ilovirta lähtikin.
– Olen aina halunnut tehdä ja jakaa hyvää myös muille. Kun helmikuussa valtava oivallus sähkön ostamisen ja hyväntekeväisyyden yhdistämisestä yhtäkkiä tärähti päähäni, tiesin että tämä on vain tehtävä, Annukka kuvailee uuden sähköyhtiön alkumetrejä.
Jyväskylän Energiassa asiakkuuspäällikkönä ja tuotehallintavastaavana toiminut Toivanen keksi yhdistää arjen peruspalikan, eli sähkösopimuksen sekä hyvän tekemisen. Kun asiakas solmii sähkösopimuksen Ilovirran kanssa, saa hän paitsi vihreää sähköä, myös vaivattoman kanavan lahjoittaa kuukausittain valitsemansa summan hyväntekeväisyysjärjestölle. Suoraan sähkölaskussaan.
Lokakuussa 2015 toimintansa aloittanut Jyväskylän Energian tytäryhtiö Ilovirta yhdistää sähkön ostamisen ja hyvän tekemisen suoraviivaisella tavalla. Tehdessään sähkösopimuksen, asiakas valitsee viidestä hyväntekeväisyysjärjestöstä* haluamansa, sekä kuukausittaisen lahjoitussumman. Ja volá, siinä se! Asiakkaiden lahjoittamat summat menevät suoraan, lyhentämättöminä järjestöille.
Mikäs järki tässä on?
– Tässähän on kaikki järkevää! Sähkösopimus pitää jokaisessa taloudessa olla kuitenkin ja samalla tarjoamme matalan kynnyksen väylän kuukausittaiselle lahjoittamiselle. Tämä on järkevämpi ja taloudellisesti parempi lahjoitustapa myös järjestöjen kannalta, sillä kerran kuussa tilitettävän yhteisen potin siirtokulut ovat paljon pienemmät, kuin yksittäisten pikkusiirtojen. Lisäksi asiakas voi nyt osallistua pienelläkin summalla, eurolla tai kolmella, mikä ei usein ole kuukausilahjoittajalle mahdollista.
Miten nämä hyväntekeväisyyskohteet oikein valitaan? Ja miten ne liittyvät sähköyhtiöön?
– Haluamme tarjota helpon väylän lahjoittaa säännöllisesti pienen summan hyvään tarkoitukseen. Tavoitteemme on, että viidestä yhteistyöjärjestöstä löytyy jokaiselle sopiva lahjoituskohde, joka jotenkin liippaa omaa elämää tai arvoja. Toinen tärkeä kriteeri oli riittävän suurien ja uskottavien lahjoituskohteiden löytäminen, sillä emme halunneet tästä mitään puuhastelun näköistä, Annukka kuvailee.
Vastuullisuus ja hyvän tekeminen ovat Ilovirran perusarvoja, aivan kuten ympäristöystävällisyyskin. Kaikki myyty sähkö on 100 % uusiutuvaa, pörssistä hankittua sähköä.
– Vain vihreän sähkön tarjoaminen oli selkeä valinta ja tosi tärkeää meille – eihän tässä olisi mitään linjaa, jos myisimme ydinvoimaa, Annukka paaluttaa Ilovirran arvoja. Ympäristöystävällisyys on yksi meidän perusarvoista ja osa kokonaisuutta, joka ei voisi olla toisin!
No entäs se asiakas – eikös asiakas kuitenkin ole aina tärkein?
– Todellakin! Sähköyhtiössä töissä olleena tiedän, että usein asiakkaan ensimmäinen askel, eli sähkösopimuksen tekeminen on todella vaikeaa. Meidän tavoitteena on yksiselitteisesti olla helppo, Annukka kuvailee.
Mistä ajatus helppoon asiakaspalveluun tuli? Eikö ole normi, että sähkösopimuksen teko ja asiointi sähköyhtiön kanssa on hankalaa?
– Se on juuri se meidän lupaus asiakkaalle, että olemme kiltti ja helppo sähköyhtiö! Annukka innostuu.
Ilovirta onkin luvannut olla ensimmäinen sähköyhtiö, joka kysyy asiakkaalta vain sellaisia kysymyksiä joihin myös osaa vastata. Sähkösopimuksen tekemiseen ei tarvita asunnon sulakekokoa, vuodessa käytettyjen kilowattituntien määrää, tai käyttöpaikan numeroa (eli tietoja, joita kukaan ei osaa kylmiltään kertoa). Jostain syystä sähköyhtiöt usein haluavat nämä tiedot sopimusta tehdessään, vaikkei sopimus enää perustuisikaan ennakkolaskutukseen.
Tämä muinaisjäänne ei ainakaan tee sähkösopimuksen vaihtamista ihanan helpoksi, vaan saa yleensä asiakkaan tuntemaan itsensä vain typeräksi. Vastuullista ja kilttiä toimintaa onkin myös asiakkaan auttaminen ja kykyjen huomiointi. Mikä muu toimiala tekee asiakkaaksi ryhtymisen yhtä vaikeaksi? Haluaisitko puhelinliittymän, jossa sopimuksen tekoa varten joudut ensin kertomaan puhelimesi sarjanumeron, vuotuisen puhelumäärän sekä kuinka usein aiot soittaa ulkomailta?
Ilovirta onkin ilahduttavasti ymmärtänyt, että vastuu asiakasta kohtaan tarkoittaa muutakin kuin teknistä toimivuutta ja asiakastyytyväisyyskyselyiden tuloksia. Se että puhuu selkosuomea vaikeistakin asioista, on vastuullista.
Sähkösopimus yksi tärkeimmistä asioista arjen sujumisen kannalta. Ja silti ihmiset eivät halua vertailla sopimuksiaan, koska se on niin vaikeaa. Vain 10 % asiakkaista kilpailuttaa sähköntarjoajia. Paljon helpompaa on tyytyä nykyiseen tarjoajaan, ettei vaan joutuisi tuntemaan itseään toopeksi, kun ei oikein ymmärrä edes mitä pitäisi vertailla.
– Tätä me haluamme muuttaa, jotta kaikki haluaisivat vertailla sähköyhtiöitä! Sähköyhtiöiden vertailun pitäisi olla helppoa ja kiinnostavaa, jotta asiakas voisi myös aidosti tiedostaa ja valita miksi ostaa juuri tältä yhtiöltä, Annukka kertoo.
Mutta mikä tämä juttu naisista, jotka perustivat sähköyhtiön on?
Annukka Toivanen ja taisteluparinsa, tuotehallinta-asiantuntija Suvi Harsunen lienevätkin Suomen ainoat naiset, jotka ovat perustaneet sähköyhtiön. Ja harva on saanut sähköyhtiötä pystyyn alle vuodessa. Miten tämä on mahdollista?
Energiset naiset: Annukka ja Suvi
– No minullehan sanottiin helmikuussa suoraan, että älä luulekaan että tuossa ajassa saat sähköyhtiön perustettua, Annukka nauraa. Mutta kun hyvä idea ja tekemisen palo syttyy, niin sitähän tekee ympäripyöreitä päiviä. Juuri se palo vei meitä eteenpäin. Ei ihminen silloin laske tuntejaan ja kesälomiaan.
– Se myös vahvisti omaa näkemystä, että tämä on hyvä idea, kun kaikki hyväntekeväisyysjärjestöt, joiden kanssa neuvottelimme lähtivät tähän mukaan. Iso kiitos myös heille, Annukka hehkuttaa yhteistyökumppaneita.
– Olen kyllä tosi ylpeä mitä olemme saaneet aikaan ja vielä niin nopealla aikataululla, Annukka myöntää.
Syytä onkin. Rohkeita yhtiöitä ja luutuneita toimintatapoja heiluttavia ideoita todellakin tarvitaan lisää. Ja jos ne kantavat vastuunsa näin tyylikkäästi, soisi niiden myös menestyvän.
Iloista virtaa jatkoon!
* Ilovirran lahjoituskohteet: Roosanauha-keräys, Suomen Punainen Risti, Unicef, Mannerheimin Lastensuojeluliitto, Suomen luonnonsuojeluliitto
Kun kakka osuu tuulettimeen, vastuullisuuspuheet unohtuvat nopsaan. Malliesimerkkinä Volkswagen.
Volskwagenin törttöilyä on toki ruodittu jo monessa mediassa ja yhtiön Hesarissa julkaisemaa anteeksipyyntöäkin analysoitu niin kriisiviestinnän, kuin yleisen anteeksipyytämisen kannalta. Osittain onnistui, osittain ei.
Olen pohtinut mikä itseäni tässä koko jutussa niin riepoo, vaikken edes omista Volkkaria. Miksi koen, että minuakin on tässä loukattu ja Volkkarilla on sivuutettu minun tunteeni täysin. Tajusin lopulta, että tämä mielensäpahoittamis-mielentilani johtuu siitä, ettei anteeksipyyntöä todellakaan ollut kohdistettu minulle. Anteeksipyynnöt ja pahoittelut on alleviivatusti osoitettu vain ja ainoastaan Volkkarin asiakkaille. Huolimatta siitä, että kärsijöinä tässä keississä ovat lopulta kaikki jotka hengittävät – eivät vain puijaussoftalla varustetun auton omistajat. (Ja on hyvä huomata, että hengittäviä lajeja on myös paljon muitakin, kuin vain ihminen.)
Ja sehän minua tässä riepoo. Negatiiviset vaikutukset, joita näistä 11 miljoonasta, reilusti yli sallittujen raja-arvojen typen oksideja tupruttavista autosta aiheutuu, eivät todellakaan rajoitu vain Volkkarin omistajiin. Anteeksi pitäisi pyytää koko maailmalta. Tätä hätäviestinnän ja tarkoin rajatun pahoitteluryhmän riittämättömyyttä korostaa se, että vastuullisuusraportoinnissaan Volkswagen Group halaa koko maailmaa ja kertoo tärkeimpien keihäänkärkien joukossa olevan nimenomaan ilmastovaikutusten pienentämisen. Ja tässä yhteydessä ilmastoa ei rajata vain Volkkarin asiakkaita koskevaksi.
Poimintana Volkswagenin 2014 vastuullisuusraportista: ”Climate protection is at the heart of the Group’s environmental management philosophy, spanning every stage of the value creation process.”
Ymmärrä tärkeimmät vaikutukset
Volkkari on jostain syystä halunnut rajata vaikutusten piirin huomattavan suppeaksi. Mutta se on jäänyt ymmärtämättä, että se ei ole suinkaan enää Volkkarin päätettävissä kuinka laajoja huijauksen aiheuttamat negatiiviset vaikutukset ovat. On aivan eri asia, jos kyseessä olisi vaikkapa allergisoivat sisäverhoilut tai huonosti kiihtyvä auto. Silloin vaikutukset rajautuvat pääosin vain auton käyttäjiin. Mutta kun puhutaan päästörajojen hurjasta ylittämisestä, eivät vaikutukset suinkaan rajaudu näin pieneen piiriin, vaikka auton valmistaja niin ilmoittaisikin.
Erään arvion mukaan huijaussoftalla varustettujen autojen ylimääräiset NOx päästöt vastaavat jopa 25:n tavallisen hiilivoimalan vuosittaisia typpioksidipäästöjä. Ja typen oksidit eivät varsinaisesti ole mitään elämän eliksiiriä, sillä ne ärsyttävät keuhkoja – ja aiheuttavat ennenaikaisia kuolemia. Eikö Volkkari todellakaan koe olevansa tästä vastuussa? Voiko vastuun rajata noin vain, omalla ilmoituksella?
Samalla logiikalla Tshernobylin onnettomuuden jälkeen sieltä olisi energiayhtiö voinut tiedottaa, että valitettavasti tästä voi nyt seurata hieman toimituskatkoja meidän asiakkaille. Olemme tosi pahoillamme!
Kanna vastuu
”For the Volkswagen Group, sustainability means that we conduct our business activities on a responsible and long-term basis and do not seek short-term success at the expense of others.”
Mihin responsible long-term basis ja climate protection nyt unohtui viestinnässä?
Surullista kyllä, tämä kriisi on varsin suoraviivainen esimerkki siitä, miten sustainability-osasto istuu ja puuhailee ihan omassa lokerossaan – ilman kovinkaan vahvaa yhteyttä bisneksen ytimeen. Kun kakkeli osuu tuulettimeen, kauniit lupaukset ja ympäristöfilosofiat eivät todellakaan ohjaa toimintaa ja viestintää.
Mielenkiinnolla odotan Volkswagen Groupin seuraavaa vastuuraporttia. Mitähän siellä aiotaan sanoa?
Vastuullisuusraportointi on pitkälti isojen firmojen hommaa, pk-yrityksistä harva raportoi. Ja syytkin ovat selvät: ulkoista painetta ja sisäistä syytä raportin tekemiseen ei välttämättä ole. Lisäksi toinen puuttuva tekijä on usein resurssit, eli tekijää ja aikaa ei löydy. Pienempien yritysten raportointi voidaan myös kokea lähes vitsinä. Miksi ihmeessä pk-yritys tekisi vastuuraportin – ja mitä hyötyä siitä voisi olla?
Tätä olen pohtinut itsekin: kannattaako pk-firmojen käyttää aikaa ja vaivaa vastuullisuusraportointiin? Mitä hyötyä siitä voi olla ja millä resursseilla raportti kasataan? Omat pohdinnat eivät johtaneet kovinkaan pitkälle, joten lähdin länsirannikolle etsimään vastausta.
Aurinko häikäisee silmiin elokuisena aamuna, kun lähestyn Poria. Syksystä ei ole vielä tietoakaan. Vain reippaan kiven heiton päässä Yyterin upottavilta hiekkasannoilta sijaitsevat Oy Fiblon Ab:n tuotantotilat. Yksi perheyhtiön omistajista, viestinnästä ja markkinoinnista vastaava Anne Ekberg on minua vastassa. Hän oli luvannut kertoa miksi Fiblon on jo vuosien ajan julkaissut GRI-raporttia.
Anne Ekberg
Alussa oli mies, puukko – ja iso pinkka lomakkeita
Fiblon sai alkunsa vuonna 1979, kun Annen isä Pertti Ekberg alkoi valmistaa kertakäyttötuotteita talonsa kellarissa. Kellari oli niin matala, että pitemmät miehet eivät olisi pystyneet edes seisomaan siellä selkä suorana. Onneksi Pertti pystyi, ja niinpä hän alkoi leikata ja taittaa käsin kertakäyttölakanoita sairaaloita varten.
Kolmessakymmenessäkuudessa vuodessa yritys on kasvanut kellarista 10 000 m2 tuotanto- ja varastotiloihin, joissa työskentelee noin 30 henkeä. Tuotevalikoima on laajentunut kattaus-, pyyhintä- ja mukavuustuotteisiin, joita Fiblon valmistaa mm. hotelleille ja ravintoloille sekä lento-, rautatie-, ja laivayhtiöille. Fiblonin tuotteille leimallista on valikoiman kapeus sekä tuotteiden kertakäyttöisyys.
Hei Anne, kertoisitko miten kaikki alkoi – miksi ihmeessä teidän kokoinen yritys julkaisee vastuullisuusraporttia?
– Paine tuli asiakkaitamme, he haastoivat meidät mittaamaan ja pohtimaan ympäristöasioita, Anne kuvailee. Jo 80-luvun loppupuolella Fiblonin kansainväliset edelläkävijäasiakkaat, kuten esimerkiksi Scandic -hotelliketju, alkoivat pyytää toimittajiltaan tietoja energian- ja vedenkulutuksesta. Myöhemmin myös sosiaaliset asiat ovat nousseet agendalle. Annen mukaan asiakkaiden kyselyihin vastaamisessa ongelmallista ei kuitenkaan ollut tietojen kerääminen sinäänsä, vaan kyselyiden määrä. Täytettävien lomakkeiden, kyselyiden ja dokumenttien pino kasvoi kasvamistaan.
– Lomakkeiden täyttäminen oli hirveän työllistävää ja lopulta siihen hermostuttiin, kun jokaiselle asiakkaalle piti täyttää kaavakkeet erikseen, Anne puuskahtaa. Tästä tilanteesta lähtikin tarve julkaista omaa vastuullisuusraporttia, jottei samoja asioita tarvitsisi kertoa moneen kertaan toisten työvälineillä. Lisäksi vastuullisuus koetaan tärkeäksi osaksi Fiblonin arkea ja siitä haluttiin myös kertoa julkisesti.
Tuanoi, tarttisko täst ny joku raportti värkät?
Vastuullisuusraportoinnille oli siis selkeä tarve ja tilaus. Annen mukaan Fiblonilla – kuten monilla pk-yrityksillä – haasteena oli kuitenkin korkea ensimmäinen rappunen: mistä aloittaa? Miten raportti oikein tehdään? Annen avuksi osui satakuntalaisille pk-yrityksille sorvattu vastuullisen liiketoiminnan hanke, jonka kautta Anne sai tarvitsemaansa apua ja tukea ensimmäisen GRI-raportin julkaisuun. Pk-yrityksille asiantuntija- ja vertaistuki raportoinnin aloittamisessa onkin todella arvokasta, sillä oma ydinosaaminen on yleensä jossain aivan toisaalla (ja hyvä niin!). Itsekseen haravoimalla ja tusaamalla raportista voi helposti tulla jotain muuta, kuin oli tarkoitus. Eikä lopputulema oikein palvele ketään.
Raportin teko ja sen tulokset yllättivät Fiblonin väen positiivisesti.
– Suurin oivallus oli, että meillähän on jo monet asiat tehty ja kunnossa! Me ei vaan tiedetty, tai osattu kertoa, Anne naurahtaa. Annelle raportti onkin todellinen kerronnan väline, monien asiakkaiden kyselyt ja tietopyynnöt voidaan taklata antamalla heille raportin.
Raportin avulla pystyy helposti ja tehokkaasti vastaamaan asiakkaiden tietopyyntöihin.
– Tuossa on raportti, sieltä löytyy!
Paitsi että raportille oli selkeä tarve, sillä on myös selkeä tavoite. Raportoinnin avulla Fiblon haluaa kertoa miten asiat yrityksessä nähdään ja miten ne käytännössä toteutetaan. Ensi alkuun viesti oli suunnattu asiakkaille, matkanvarrella on kuitenkin oivallettu raportoinnin arvo myös sisäisesti.
– Raportti on meille väline yrityksen kehittämiseen. Se on työkalu tavoitteiden ja tulosten vertailuun. Raporttia käytetään myös sisäiseen viestintään, sen avulla henkilöstö näkee selvästi mitä on saavutettu. Vastuullisuus on viestinnän ykkösasioita, joten raportti on meille viestinnän perusväline, Anne kuvailee.
Mistä siellä raportissa sitten oikein kerrotaan?
Kun vastuullisuusraporttia lähdetään tekemään, pelkkä lähteminen ei oikein riitä. Raportin sisältö tulisi miettiä melko tarkasti etukäteen, jotta koko touhussa olisi jotain järkeä. Ja lisäarvoa. Mitä asioita raportissa halutaan kertoa, mitä tietoja raporttiin oikein tarvitaan? Fiblonin vastuullisuusraportti rakentuu neljän pääteeman ympärille. Nämä teemat ovat myös Fiblonin arvot. Anne, kumpi oli ensin – muna vai kana?
– Arvot olivat ensin, Anne sanoo. Ennen raportin tekoa emme olleet oivaltaneet, että vastuullisuusasiat olivat jo suoraan meidän arvoissa. Myöskään arvojen taustalla ei ollut tietoista vastuullisuuden mukaan liimaamista, vaan asiat ovat yhtiön tavassa toimia – vastuullisuus on osa meidän arkipäivää.
– Raportissa siis kerrotaan niistä asioista, jotka ovat pöydällä muutenkin kokoajan, Anne korostaa. Myös alkuvuodesta tehty olennaisten teemojen selvitys vahvisti näkemystä, että raportissa on kerrottu oikeista asioista. Melkein petyin olennaisuusanalyysin tuloksiin, siellä ei tullut esille mitään uutta ja hienoa, Anne nauraa.
Jos olennaisuuksien määrittely ei tuonut mitään uutta, onko raportti sitten tuonut mitään lisäarvoa raportin tekijälle?
– Raportointiprosessi on tuonut ihan hirveästi lisää meille! Moni asia olisi jäänyt huomaamatta ilman raporttia, Anne kuvailee. Etenkin asioiden ja tekemisten keskinäiset suhteet ovat kirkastuneet meille uudella tavalla. Ristikkäisten suhteiden tunnistamisella voidaan ehkäistä osaoptimointia, joka voi aiheuttaa suurta vaivaa, tai vaikkapa hävikkiä ja kohonneita kustannuksia toisaalla organisaatiossa. Raportin koostaminen ja tietojen keruu on auttanut meitä myös näkemään asioita monelta kantilta ja vahvistanut, että olemme oikealla tiellä.
Vertailu kavereihin – yllättävän vaikeaa
Mistä sen sitten tietää, onko raportti hyvä?
– Ainakin meillä se toiminut ensimmäisessä tarkoituksessaan todella hyvin, olemme päässeet eroon lomakkeiden yksitellen täyttämisestä. Eikä asiakkailta juurikaan enää tule lisäkyselyitä, kun olemme toimittaneet heille raportin. Toisaalta, emme ole oikein Suomesta löytäneet vastaavan kokoista verrokkiyhtiötä, johon voisimme raporttiamme peilailla. Olemme vähän yksinäinen tien kulkija, Anne kertoo.
Pk-yritysten vastuullisuusraportit ovatkin edelleen harvinaisuus ja myös mahdollisten olemassa olevien raporttien löytäminen on yllättävän haastavaa. Esimerkiksi GRI:n ylläpitämästä raporttien tietokannassa on vuodelta 2015 vain 6 suomalaisten pk-yritysten raporttia ja esimerkiksi Fiblonin raporttia ei tästä joukosta löydy. Kissanhännän ja raporttien esille nostamisessa olisikin vielä parantamisen varaa. Pelkästään firman nettisivuille laitettu raportti jää helposti yksin odottelemaan lukijaa.
Toisaalta pk-yrityksissä vastuullisuus voi olla hyvinkin sisäänrakennettua ja päivittäistä toimintatapaa ohjaava, mutta siitä eri erikseen tehdä numeroa – tai raporttia. (Esimerkkejä pk-firmojen ”strategisesta vastuullisuudesta” löytyy esim. tästä Sitran julkaisusta.)
Yllä mainitussa julkaisussa esitellyistä keskisuurista firmoista usea julkaisee GRI-raportin, mutta niitä ei kyllä löydy muuten, kuin etsimällä kyseisten firmojen sivuilta. Näin verrokkiraporttien löytäminen on yllättävänkin hankalaa, etenkin jos ei tunne sopivia verrokkeja etukäteen nimeltä. Isojen firmojen raporttien kanssa vertailu taas ei välttämättä ole kovin hedelmällistä, harvempi pk-firma pyrkii haastamaan Keskoa syksyn raportointikisassa.
Julkaistu raportti tulee todennäköisemmin luetuksi, jos lukija löytää sen!
Fiblon on valinnut raporttinsa julkaisutahdiksi 2 vuotta, mikä voi olla oiva idea myös muille pienillä resursseilla raportoiville. Kun raportteja on nyt takana kolme kappaletta, onko jotain opittu ja kehitys kehittynyt? Millaisena Anne näet seuraavan raportin, tuuppaatteko julkaisun täyteen G4-tunnuslukuja ja taulukoita?
– Olemme oppineet raportoimaan ja se sujuu jo hyvällä rutiinilla. Haluamme kuitenkin kehittyä ja seuraavasta raportista haluaisin aiempaa laajemman ja toivottavasti myös paremman. Meitä ei onneksi kukaan pakota tekemään juuri GRI:n mukaista raporttia, joten voimme tehdä sen vapaamuotoisemmin ja kevyemmin. Aiomme lisätä raporttiin tarinoita ja pyrimme kertomaan paremmin miten me oikein toimimme. Raportin julkaisumuotoa ei ole vielä päätetty, myös verkkoraportti kiinnostaa, Anne tuumailee.
Aurinko porottaa ja meren aallot loiskuttelevat Yyterin rantaan. Istuskelen pehmeällä sannalla ja pohdin äsken kokemaani oivallusta. Pienen yrityksen raportointi voi toimia todella (kustannus)tehokkaana työvälineenä ulkoa tulevia vaatimuksia varten. Lisäksi raporttia voidaan hyödyntää sisäisenä työkaluna, etenkin jos se heijastelee yrityksen oikeita arvoja ja tapaa toimia. Mikäli raportin tekoon siis päädytään, tärkeintä on että raportin sisältö valitaan oikein. Tyhjyyksiä humiseva näennäisraportointi ei hyödytä ketään.
Kiitos Anne, tämä oli todella valaiseva juttutuokio!
Viimeaikaisten, jokseenkin masentavien yt-neuvottelu-uutisten seasta osui muutama viikko sitten silmään yksi valonpilkahdus. Suomalaisen vaateteollisuuden aisankantaja Nanso Group ilmoitti yt-neuvottelujensa tuloksena: ketään ei irtisanota!
Kurvailinkin lumipyryisenä perjantai aamuna Nanson Nokian tehtaalle ottamaan selvää miten tämä on mahdollista ja näkemään samalla omin silmin miltä 2010-luvun suomalainen teollinen vaatteenvalmistus oikein näyttää. Tehtaalla minua oli vastassa Nanso Groupin vastuullisuus- ja viestintäasiantuntija Satumaija Mäki. Hän oli luvannut vastata tiukkoihin kysymyksiin, joista eniten minua kiinnosti Nanson tavoite rakentaa Nanso Groupista Suomen vastuullisin vaatetusteollisuusyritys, jonka brändit elävät ja kiinnostavat ihmisiä.
Hei Satumaija, aika hieno tavoite! Miten oikein pyritte tuon tavoitteen saavuttamaan?
Satumaija aloittaa kuvailemalla Nanson juuria. Yhtiö perustettiin 93 vuotta sitten, vuonna 1921 ja on edelleen saman suvun omistuksessa. Jo yhtiön alkutaipaleella mainokset kertoivat Nanson tuotteiden olevan kestäviä ja ensiluokkaista laatua. Nämähän ovat täsmälleen samoja ominaisuuksia, joihin Nanso edelleen tuotteissaan aina pyrkii. Vastuullisuutta ei siis ole tarvinnut Nansolla keksiä tai päälle liimata, vaan se on aina ollut yhtiön toiminnan lähtökohta ja kulmakivi – vaikkei vuosisata sitten ehkä asioista yritysvastuu ja sustainability termeillä puhuttukaan.
Nanso ei kuitenkaan ole paistatellut parrasvaloissa vastuullisuusraportointikilpailuissa, tai maksullisten maine- ja vastuullisuustutkimusten kärkisijoilla. Äänitorvi onkin ollut suunnattuna tärkeimpien tuomareiden, eli asiakkaiden ja henkilöstön suuntaan. Nansolla on ymmärretty, että kuluttajabisneksessä viestin täytyy olla lähellä kuluttajan omaa arkea ja ymmärrettävää. Niinpä Nanso kirkasti ja julkaisi vuonna 2012 seitsemän selkosuomella kuvattua vastuullisuuslupausta, joissa yhdistyvät yhtiön vastuullinen tapa toimia ja kuluttajien mukaan ottaminen, tarjoamalla heille mahdollisuus tehdä vastuullisia valintoja, kuten hankkia ja myös kierrättää suomalaisia, käyttöä kestäviä vaatteita. Satumaija myöntääkin Nanson viestinnän vastuullisuusasioista olevan suomalaisittain hieman epätyypillistä: GRI-tyylisen taaksepäin katsovan raportoinnin sijaan tavoitteista ja vastuullisuuslupauksista on kerrottu avoimesti etukäteen, ennen kuin varsinaisia toimenpiteitä on toteutettu.
Olin ajatellut tiukata Satumaijaa yksittäisten mittareiden tasolla, mutta haastattelun aikana minulle alkaa valjeta mitä vastuullisuus Nanson kohdalla oikein tarkoittaa. Se on jotain laajempaa, kuin yksittäisten mittareiden seuraamista. Se on toimintapa – vastuunkantoa isoissa asioissa, joilla on merkitystä.
Ymmärrä iso kuva!
Niin tekstiili- ja vaateteollisuudessa, kuin missä tahansa teollisuudessa ison kuvan ymmärtäminen on keskeistä, kun vastuullisuuden keihäänkärkiä ryhdytään hiomaan. Houkutus lillukanvarsiin tai harhapolkuihin sotkeutumiseen on usein kuitenkin olemassa, etenkin kun yrityksen sidosryhmiltä ison kuvan ymmärtämistä ei yleensä voi vaatia. Kuluttajabisneksessä asiakkaiden toiveet voivat olla näennäisesti vastuullisia tai ympäristön kannalta perusteltuja, kun tarkastelu rajataan vain tiettyyn osa-alueeseen. Esimerkiksi luomupuuvilla on lähtökohtaisesti hyvä valinta ja eko-mallistot parempia ympäristön kannalta. Mutta kuten Satumaija minua valaisi: luomupuuvillan on todettu olevan laadultaan heikoimpaa ja kestävän kulutusta huonommin, jolloin tuotteen elinkaari jää vaatteen tärkeimmässä, eli käyttövaiheessa lyhyeksi. Isossa kuvassa luomupuuvilla ei siis aina olekaan vastuullisin valinta, vaikka sen ympäristövaikutukset raaka-ainevaiheessa olisivatkin pienemmät perinteiseen puuvillaan verrattuna.
Vaatteen elinkaaren vaikutuksia pohtiessa tulisi lähtökohtana olla, että vaatteet valmistetaan nimenomaan käyttöä varten. Vaatteen tulisi siis kestää käyttöä ja kulutusta mahdollisimman pitkään.
Ehkä vuosisata sitten – kun säästäväisyys oli hyve ja hankittujen tuotteiden ja tarvikkeiden todellakin tuli kestää käytössä – Nanson toimintalogiikka oli täysin luonnollista. Kun vaate kerran valmistetaan, sen ylivertainen kriteeri on olla käyttöä kestävä ja ulkomuodon ja -näön sellainen, että sitä myös halutaan käyttää. Näin yksinkertaista se on. Ja minunkin piti sompailla Nokialle saakka oivaltaakseni tämän totuuden – joka Nansolla on ymmärretty jo 93 vuotta sitten.
Sitoutunut omistaja – sitoutunut henkilöstö
Satumaija johdatti minut läpi hiljaisen tuotantohallin, lomautuksia pidetään usein juuri perjantaisin. Vaikka neulosten värjäys-, pesu- ja painokoneet eivät jymisseetkään, pääsin aistimaan aitoa, lähes vuosisadan mittaista vaateteollisuuden henkeä (läppärityöläiselle tekee oikein hyvää nähdä välillä käytännössä, miten valmistava teollisuus toimii. Suosittelen muillekin!). Täällä, suurissa halleissa on luotu nansolaisten tarina ja salaisuus yt-neuvotteluiden lopputuleman takana: yhdessä tekemisen henki.
Satumaija luonnehtii Nansoa oman tien kulkijaksi. Omien polkujen valintaan on vaikuttanut etenkin yhtiön omistajien arvomaailma ja henki. Satumaijan mukaan Nanson omistajiin tiivistyy kaikki: heillä on tietyt periaatteet, joista halutaan pitää kiinni, vaikka ulkona myllertävät lumituiskun lisäksi talouden ja toimintaympäristön puuskaiset tuulet.
Yksi Nanson kantavista periaatteista laadukkaiden ja kestävien tuotteiden rinnalla on aina ollut tekstiili- ja vaatetusteollisuuden ammattitaidon ja tuotannon säilyttäminen Suomessa.
Tässä tavoitteessa on yllättäen myös muita kompastuksia, kuin vain kustannustekijät. Nimittäin osaajien puute. Tekstiili- ja vaatetusteollisuuden työpaikat ovat viime vuosikymmenten aikana karanneet kaukomaille ja samalla uusien osaajien kouluttaminen alalle on lopetettu Suomessa kokonaan. Nanso onkin aiheellisesti huolissaan alan ammattitaidon katoamisesta, sillä lähivuosina useita pitkän Nanso-uran tehneitä ammattilaisia on eläköitymässä. Turvatakseen mahdollisuuden tuotannon jatkamiseen Suomessa Nanso onkin tarttunut toimeen ja ryhtynyt kouluttamaan työntekijöitään itse (osaavien ja kiinnostuneiden tekijöiden puutehan koitui juuri Masi Companyn kohtaloksi Keiteleellä).
Nanson oma, vuonna 2013 aloitettu kaksivuotinen Kisälli-koulutusohjelma osoitti, että kiinnostusta tekstiili- ja vaatetusteollisuuden työpaikkoihin Suomessa kuitenkin edelleen löytyy. Ohjelma herätti suurta kiinnostusta ja useiden satojen hakijoiden joukosta ohjelmaan valittiin 20 kisälliä. Kisälli-ohjelma on ammattitutkintoon tähtäävä oppisopimuskoulutus, jonka Nanso on rakentanut, tai sanoisiko räätälöinyt, yhteistyössä aikuiskoulutuskeskuksen kanssa. Koulunpenkin kulutuksen ohella kisällit pääsevät Nanson Nokian ja Tornion tehtaille mestareiden oppiin, jolla varmistetaan käytännön osaaminen ja hiljaisen tiedon siirtyminen tuleville mestareille. Kisälli-ohjelmaan sai hakea myös Nanson sisältä, sillä osalla työntekijöistä ei ole ammattitutkintoa, jonka he nyt ohjelman myötä saavat suoritettua.
Satumaija kertoi kisälli-ohjelmasta selvästi ylpeyttä tuntien, syystäkin. Ohjelmahan on erinomainen esimerkki omistajan vastuunkannosta ja henkilöstön yhdessä tekemisestä, jonka yhteiskunnalle tuottamaa lisäarvoa ei mitata perinteisillä GRI-mittareilla. Juuri omistajan sitoutuminen ja nansolainen yhdessä tekemisen henki lienee tärkein selittävä tekijä yt-neuvotteluiden lopputulemassa.
Nanso onnistui neuvottelemaan kahdessa viikossa henkilöstön kanssa sopimuksen, jossa kaikki joustavat yhteisen hyvän ja tavoitteen puolesta. Tästä voi moni suomalainen yritys ottaa mallia!
On aika kiittää ja päästää Satumaija takaisin työnsä ääreen ja kaivaa auto parkkipaikan kinoksen alta. Kotimatkalla pohdin kokemaani oivallusta siitä, miten pinnallisia vastuuraportit usein ovat. Todellinen vastuunkanto kumpuaa syvältä yrityksen sisältä, sen tavasta toimia ja omistajien tahtotilasta. Tätä tarinaa voi olla vaikea tiivistää kiiltävän vastuuraportin sivuille, tai mitata SI-yksiköillä.
Tällaisia tarinoita tulisi kertoa lisää, sillä ne ovat ansainneet tulla kuulluiksi.
Tiistai aamuna 28.10. kokoonnuttiin Jyväskylässä kauniiseen Wanhan Fredan saliin kuulemaan ja saamaan ideoita siitä, miten vastuullisuudesta voi saada lisää vauhtia bisnekseen.
Alustuksessa Vinhan Kaisa yllytti kuulijoita jättämään pinnalliset ”taloudellinen, sosiaalinen ja ympäristövastuu on meille tärkeää” tyyliset fraasit pois viestinnästä ja tunnistamaan yrityksen omat, ymmärrettävät ja innostavat asiat, joihin vastuullisuudessa keskitytään. Ja joista myös reippaasti viestitään, niin ulkoisesti, kuin sisäisestikin.
Kaisan jälkeen Lindström Oy:n Marja Hautanen avasi puheenvuorossaan, miten vastuullisesta liiketoiminnasta syntyy arvoa asiakkaalle ja miten se kytkeytyy henkilöstön osaamiseen. Ja mikä tärkeintä: miten Lindström Oy on asian hoitanut.
Marja aloitti kyseenalaistamalla yleisen olettamuksen: ”vastuullisuus tuo kilpailuetua”. Jollei yrityksen sisällä ja etenkin asiakasrajapinnassa (eli suomeksi sanottuna myynnissä) tiedetä ja osata kertoa asiakkaille mitä yrityksen vastuullisuus on, ei siitä voida saada mitään kilpailuetua!
Vastuullisuus ei itsessään tuo kilpailuetua, jollei sitä osata myynnissä hyödyntää!
Hyvä esimerkki myyjien kouluttamisessa Lindströmillä on kysymys: mitä osaisit kertoa asiakkaalle firman esittelykalvosta? Juu, yritys on perustettu vuonna X ja liikevaihto on kehittynyt tälläviisiin ja henkilöstöä plaa plaa.. Tämän osaa kyllä jokainen lukea itsekin esitteestä, sen sijaan myyjän tulee kertoa yrityksen tarina. Lindströmin tapauksessa esimerkiksi kertoa liikevaihto-graafin vieressä olevasta auton kuvasta. Me toimitamme palvelut sovitusti ja kun käyt huoltoasemalla, saat vessassa kuivattua kädet meidän käsipyyherullaan. Ja pyyhittyä jalat ovella meidän mattoon.
Huomasitko? Näitkö itsesi astelemassa huoltoasemalle? Vai jäitkö pohtimaan liikevaihdon kehitystä?
Lindströmillä vastuullisuusraporttia ei käytetä vain vuosittaiseen raportointiin, vaan myynnin työkaluna
Lindströmillä myyjien koulutuksessa yksi tärkeä osa on yrityksen vastuuraportin hyödyntäminen myyntitilanteessa. Kouluttamalla pidetään huoli, että jokainen myyjä tuntee raportin sisällön ja sitä kautta Lindströmin tärkeimmät vastuullisuuden painopistealueet ja miten niissä on edistytty. Ja osaa kertoa tarinan asiakkaalle.
Kuinka moni yritys voi rehellisesti sanoa omista myyjistään ja heidän koulutuksestaan samaa?
Kuvitellaampa myyntitilanne. Mukavan tapaamisen lopuksi myyjä jättää pöydälle korkkaamattoman, 100 sivuisen vastuullisuusraportin ja toteaa että ”tuolta löytyy lisää tietoa”. Tai vielä pahempaa, lupaa lähettää raportin myöhemmin pdf:nä. Mikäli olet pöydän toisella puolella ostajana, kuinka todennäköisesti alat etsimään kyseisestä raportista lisätietoja? Tai oikein luet sen ajatuksen kanssa, jotta ymmärtäisit kuinka vastuullinen toimittaja onkaan ja mitä lisäarvoa on luvassa, jos ostat häneltä? (ja kuinka tutulta em. tilanne kuulostaa?)
Entäpä jos myyjä käyttääkin aktiivisesti raporttia työkalunaan. Hän kertoo ulkomuistista tärkeimpiä saavutuksia ja tavoitteita, näyttää muutaman esimerkin, vaikuttaa oikeasti ymmärtävän mistä on kyse ja kertoo mitä lisäarvoa yritys tuottaa asiakkaalle. Ja osaa kaiken lisäksi vastata kysymyksiin mistä materiaalit tulevat (Kiinasta) ja miksi ei käytetä luomupuuvillaa työvaatteissa (käyttämällä polyesteria vaatteet kestävät huomattavasti paremmin huoltoa ja pesua, jolloin materiaalitehokkuus paranee entisestään). Ja niin edelleen.
Välillä ongelmana voi myös olla asiakkaan puuttellinen tuntemus toimialan suurimmista vaikutuksista ympäristöön ja yhteiskuntaan. Tästä syystä asiakas voi myös kysymyksissään ja vaatimuksissaan sotkeutua lillukanvarsiin ja isot kysymykset jäädä huomiotta. Tämä on jälleen kerran myynnin vastuulla, eli myynnin tulee osata kertoa, avata ja näyttää, missä isot vaikutukset oikeasti syntyvät ja miten ne on firman toiminnassa huomioitu. Muuten voidaan helposti jäädä pinnallisten, tai epäolennaisten asioiden kimppuun.
Lopuksi Marja näytti erittäin havainnollisen ja mielenkiintoisen esimerkin tarinankerronan voimasta. Katsopa alla olevaa, Lindströmin vastuullisuusraportista 2013 kaapattua kuvaa.
Marja kutsui tätä: kaikkein mielenkiintoisimmaksi kuvaksi. Eikö totta, et meinaa pysyä housuissasi, kun on niin mielenkiintoista?
Mutta entäpä kun piirakkaan lisätään tarina. Huomasitko, että suurimman jätelajikkeen muodostaa hiekka+liete ja toiseksi suurin lajike on vaarallinen jäte (yhteensä yli 60% Lindströmin jätteistä). Mistä nämä oikein tulevat? Asiakkailta.
Lindström kerää ja kuljettaa tuotteidensa mukana asiakkaiden hiekat + lietteet (ovimatoista) sekä vaaralliset jätteet (teollisuuden käsipyyhkeet, joissa kertyy todella suuri määrä liuotin- ja rasvajätettä, jotka Lindström toimittaa edelleen Ekokemille). Lindström siis huolehtii ja auttaa palveluidensa avulla asiakasta vähentämään jätemääriään merkittävästi.
Olisiko tämä tarina ja lisäarvo käynyt ilmi, ilman että joku avasi piirakan ja kertoi tarinan?
Tässä lienee päivän suurin opetus: kukaan muu ei kerro tarinaa sinun puolestasi
![taustat651[2]](http://www.ratkaisutoimisto.com/content/uploads/2014/11/taustat6512.jpg)
